Kategoriat
Uncategorized

Kotona

”Kirjoitan tästä lähtien taas blogia”, sanoi Saranda elokuussa. Selvästi oon surkea pitämään lupauksia, sillä aikoinaan lupasin etten koskaan muuta pois Aurinkolahdesta. Pari vuotta sitten muutin — kivenheiton päähän mutta postinumero vaihtui ja lupaus särkyi.

Mutta NYT, nyt olen palannut takaisin, ja NYT sanon uudestaan etten koskaan muuta pois Aurinkolahdesta. Herran jestas, en muuta enää koskaan minnekään. Vannon, että muutto kolmen alle neljävuotiaan kanssa on ja tulee toivottavasti olemaan elämäni traumaattisin tapahtuma. Siihen päälle vielä se, että aloitimme molemmat uudet työt tämän muuttokuukauden aikana. Ja muuttoviikolla lasten piti tietysti myös sairastaa, mites muutenkaan!

Tuntuu, että olisin taas kotona. Olin jo unohtanut että täällä tuoksuu aina tuore kahvi. Vanhan kodin puitteita ei ole voittanutta, mutta täällä on universumin feng shuit kohdillaan. Täällä on

*kliseevaroitus*

mun sydän.

Olen hukuttanut monia osia itsestäni aina vauvavuodesta toiseen, mutta tänne palaaminen on tuntunut siltä, että rakentaisin itseäni uudelleen. En tismalleen samanlaisena kuin olin; kaikkea ei saa takaisin, monia asioita en haluaisikaan. Mutta pikkuhiljaa itseäni sellaisena kuin haluaisin olla nyt kun elämässä on tilaa myös muulle ja lapsiluku onnellisen, peruuttamattomasti, vannotusti, ei-ikinä-enää täynnä. (Joojoo en tiedä yritänkö vakuuttaa teitä vai itseäni. Mutta kattokaa nyt miten söpöjä ne on! 😍)

Ja tosiaan mä aloitin myös osa-aikaisen työn! Mikä on tosi kiva, tosi mua, tosi jännittävä. Oon ollut siitä tosi innoissani. Vauvankin kanssa on toki ihanaa olla kotona, mutta kaipaan arkeen jotain muutakin, olen aina kaivannut. Uusi työ myös mahdollistaa taloudellisesti sen, että vanhempainvapaan jälkeenkin voin jäädä lasten kanssa osittain kotiin vaikka kuinka pitkään, ja se tuntuu tosi hyvältä. Huomisen minä tulee kiittämään tämänhetkisisistä valinnoista. Tämänhetkinen minä kiittää aikuisseurasta ja haasteista, joihin ei liity Pipsa Possu -palapelit.

On monia asioita, joita vanhasta kodista tulee ikävä. Tilaa, omaa laituria, merinäköalaa… Mutta eniten niitä hassuimpia omituisuuksia: esikoisen hevostarraseinää, minkä ansiosta hän opetteli pois vaipasta. Nyt hän on omien sanojensa mukaan jo iso tyttö ja pienet tarrahevoset hävisivät muuttosiivouksen myötä. Tulen ikävöimään pientä keittiötä, johon ahtauduimme kakkosen kanssa nauttimaan kahdenkeskisistä aamiaisista ettemme herättäisi iltavirkkuja. Tulen ikävöimään terassia, jossa nukutin koko kesän ja syksyn vauvaa sylissäni. Se tuntuu tosi haikealta, vaikka haikeinta tässä on se, että vauva ei nukahda enää syliini ollenkaan.

Ihmiset tekevät kodin.

Ja Aurinkolahti.

(Pitäisi kirjoittaa blogia useammin ihan jo siksi, että vauvasta on valtavan söpöjä kuvia enkä voi täyttää yhtä postausta sadalla kuvalla!)

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot:

contact@sarandadedolli.com

Kategoriat
Hyvinvointi Perhe & Ihmissuhteet

Kesä, jota ilman en olisi ollut elossa

Hahah, muistan kun tein blogilla rahaa, yritin miettiä mahdollisimman houkuttelevia otsikkoja. Sivuklikkausten ja sivutulojen toivossa, tietysti. Raha loppui, mutta draama jäi, sillä olen käyttänyt otsikon lausetta omassa elämässäni kuluneina viikkoina paljon: ilman tätä kesää en olisi varmaan hengissä.

Oikeasti totuus on se, etten tiedä olisinko ollut näin onnellinen ilman tätä kesää. Veikkaan, että olisin uupunut jos koliikki ja muu paskamysky olisi osunut esim. MARRASKUUSSA, jolloin omia ongelmia ei olisi voinutkaan paeta laiturille tai Elena Ferranten kirjoihin rantakahvilassa. Jos jokaiselle lapselle olisi pitänyt pukea kolme kerrosta vaatetta ja kuskata päiväkotiin ja sieltä pois loskassa ja pilkkopimeässä (hyi anteeksi mielikuvat).

Mutta nyt – kolmen pienen lapsen äitinä – tuntuu, että oma kuppi on ollut jo jonkun aikaa täynnä. En olisi todellakaan uskonut tuntevani näin viimeisten kuukausien perusteella. Mutta oikeasti mä voin tosi hyvin. Oon järjestänyt ja vaatinut omaa aikaa ja tehnyt paljon kivoja asioita niin lasten kanssa kuin yksinkin. Karsinut kriteereitä, materiaa ja kaikkia niitä asioita, jotka eivät palvele omaa energiaa. Ollut aidosti kiitollinen jokainen päivä. Joskus myös huolissani, ärtynyt tai surullinen mutta myös vilpittömän onnellinen.

Oon nukuttanut vauvaa jokainen ilta parvekkeella sylissäni. Eilen huomasin hänen unisten silmien alta irronneen ripsen ja ajattelin, että voisin toivoa jotakin. Mutta en keksinyt mitään. Tajusin, että mulla on kaikkea, joten toiveen esittämisen sijaan kerroin hiljaa itselleni ja niille jumalille, jotka toteuttavat kaikki ripsitoiveet, että oon tosi kiitollinen kaikesta mitä mulla on nyt ja sitten puhalsin lapseni räpsyripsen pois. (Kolme lasta on kyllä välillä ihan liikaa, mutta mitä enemmän lapsia, sitä enemmän heiltä tippuu ripsiä ja sitten voi toivoa jotain. Myös ruoan ja herkkujen rippeitä jää aina, joten sekin on plussaa.)

(Naurattaa, kuinka moni vanha kosovolainen nainen on kertonut minulle lihonneensa vain siksi, koska on syönyt lastensa jäämiä. Musta niin tulee sellainen vanha kosovolainen nainen.)

(Nonni mihin jäin. Ai niin, siihen että mulla on kaikkea.)

Mutta pelottaa niin paljon, että onko se ”kaikki” vain kesä ja sen tuoma helppous. Että onko tää korttitalo oikeasti rakentunut vain sen varaan, että kun lapset kiukuttelee, voin spontaanisti ehdottaa heille rantasaunaa, uimista tai jäätelöä. (Joudun valehtelemaan esikoiselle, että jäätelö on sokeritonta, ei muuten syö. Tasan kerran erehdyin mainitsemaan, että sokeri voi pilata hampaat ja tässä lopputulos: syömishäiriöriski ja yksi tehokas lahjontakeino vähemmän.)

(TAAS multa karkasi ajatus. Ainii, mitä tapahtuu –)

— sitten kun syksy tulee. Mä kriiseilen kesän loppumista joka vuosi aina paljon mutten muista myöskään olleeni erityisen onneton syksyllä tai talvella. Mutta toisaalta mulla ei ole aikaisemmin ollut kolme alle neljävuotiasta lasta. Siksi vuodenajan vaihto jännittää nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Ennen blogissa mulla oli tapana myös lopettaa jokainen postaus jollain hienolla opetuksella. Enää en jaksa sitäkään. Oon nykyään sinut sen asian kanssa, että joskus kirjoittaminen tai ajatukset itsessään ovat sellaisia virtauksia, joille ei aina ole selkeää lopetusta. Ja se on ihan ookoo.

Seuraa: INSTAGRAM / FACEBOOK

Yhteydenotot:

contact@sarandadedolli.com

%d bloggaajaa tykkää tästä: